Muutosten Jyrkäntellä

Välillä on varsin hämmentäviä päiviä.

Joskus tekee mieli puhua asioista, ja joskus taas ei. Eilen olis ollu kovinkin paljon, paljon painavaa asiaa sanottavana. Tänään ei. Tai on, asioita on mielessä. Mutten ollu sillä mielellä, että olisin tuonu ne julki varsinaisesti. Keskenkasvusia ajatuksia.

Tällä hetkellä taian elää varsin tärkeetä osaa elämässäni. Mä olen viimesen kahen vuoden, ja vielä dramaattimsemmin viimesen puolen vuoden aikana muuttunu valtavasti. Ja se ei oo ollu helppoa.

Kun muutin omaan asuntoon lastenkodista, mulla ei totta puhuen tainnu olla kovinkaan selkeetä käsitystä siitä, millasta se elämä ois. Ja mulla oli jo sillon alkava masennus vaivaamassa. Silti muutin, ja otin pian muuton jälkeen kissankin elämääni.
Aika pian alko mennä asiat pieleen. En saanu muuttlaatikoita siivottua pois ollenkaan, maksuasiat hoitu, mutta myöhässä. Siivottua en saanu melkeen lainkaan. Saati tiskattua. Muutuin apaattiseks, en tehny paljon muuta kun makasin sohvalla ja nukuin. Mulla oli jo sillon masennuslääkitys. Siinä vaiheessa unohin useemmin ottaa kuin muistin ottaa ne. En menny ees kouluun, ja mä yleensä meen kouluun aina, oli fiilikset millaset tahansa.

Puolen vuoden päästä siitä muutin tukikotiin, jossa asun tälläkin hetkellä. Päätös oli omani, vaikka sitä mulle sossu ehdottikin. Tänne tullessani olin arka ja peloissani, sekä vasta toipumassa pahimmasta masennuksestani. En ensin sopeutunut alkuunkaan, lähinnä koska arastelin pahasti toisia nuoria, ja koin olevani pahasti ulkopuolinen. Varsinkin tiettyjen nuorten taholta koin kokevani lähes vihamielisyyttä, vaikkei mitään koskaan ääneen sanottukaan. Asiasta keskusteltiin aikuisten ja muiden nuorten läsnäollessa.

Nyt olen ollut täällä kohta suunnilleen vuoden. Enää en ole ulkopuolinen, ja se nuori jonka kanssa otin entien yhteen on se jonka kanssa nykyään eniten vietän aikaani. En vieläkään ole sosiaalisin nuori, ja tuskin tulen olemaan, mutta mua on alettu arvostamaan ihan eri tavalla.
Tähän johtaneet muutokset ei oo pelkästään itessä. Niitä on tapahtunu myös muissa nuorissa täällä. Täältä on lähteny ja tänne on tullu nuoria. Mä olen paikan vanhin nuori. Ja muhun suhtaudutaan osittain kuin täällä töissä oleviin aikusiin, ja osittain kuin muihin nuoriin täällä. Yhtenäkin päivänä mulle sano toiset nuoret, ettei ne oikeen vois kuvitella etten mä pärjäis elämässäni. Musta on tullu isosisko.

Silti muutokset ei oo ollu mitenkään kivuttomia. Oon koko kaheksan vuotta lastenkodissa asuessani paukuttanut tiettyjen asioiden kanssa päätäni seinään. Ja nyt en enää (useimpien) asioiden kanssa niin tee.

Silti, jollain tasolla muutokset pelottaa mua. Vaikka tiiänkin että ne on hyväks. On silti kamalaa kaikesta vanhasta, tutusta ja sitä kautta mukamas turvallisesta luopua. Vaikka järjellä tietää ettei vanhat toimintamallit ole hyväksi, on muutos silti valtavan pelottavaa. Se on valtava hyppy tuntemattomaan. Ja ite olen kiivenny jyrkänteelle, askel askeleelta, alkuun valtavan vastahakosesti ja pakotettuna, loppuun itekkin ja melkeen innostuen siitä mitä sieltä nään. Ja nyt, nyt seison sen jyrkänteen huipulla, viimeinkin, ja nään, mitä olin, mitä musta ois voinu tulla ja vois tulla vieläkin. Ja toisessa suunnassa on se, mihin mihin voisin mennä, mitäs musta vois tulla, mitä kaikkea voisin tehä. Mutta se kaikki on sumun peitossa. Siinä missä tiiän melko hyvin, mistä tuun, en voi koskaan tietää tarkkaan mihin meen. Tuttua polkua on helppo tallata, se on selvä ja näkyvissä, vaikka se kulkiskin hankalissa ja turhissa paikoissa. Uutta polkua on vaikee lähtee tallaamaan, koskaan et tiedä mihin ja miten se päättyy, ja mitä seuraava mutka tuo tullessaan.

Ja tässä oon, seison sillä jyrkänteellä ja kattelen mahollisuuksien täyttämään laaksoon. Selkäni takana on menneisyys ja siellä opitut asiat, hyvät ja pahat. Ja edessäni on maailma, jossa voisin käyttää oppimaani uudella tavalla ja tehä oman polkuni.

Mutta se pelottaa.

Of Hearts Most Red

I open my eyes,

see around me

the World

of Delirium

Open your eyes

see me

here

Set yourself free

Falling down, alone

It's so crowded

I can't see

yet so alone

When the darkness falls

I shall fall with it

And when the light grows strong again

There is nothing left

but ashes

Of my bruised heart

Juuh, kannattaa kuunnella Sonata Arctican orchestal versiota ;D

Rakastan sitä tiettyä friikkiyttä, sellasta joka antaa hemmetin hyvät kiksit kirjottaa ja/tai piirtää. Sellanen Alice in Wonderland fiilis.

When, 'O when

shall my destiny be fulfilled

I take a breath

so painful

It is life I fear

It is light I shelter from

The gentle breeze

I close my eyes

only to open them again

I stand there on the border

I am of neither

Darkness or Ligth

Which will claim me now?

When, 'O when

will my soul roam free of

doubt and fear?

Who. 'O who

will be the one to lift my soul

from the depths?

Where,'O where

roams the free doe that I am

Kieltämättä, ei näissä varsinaisesti mitään ideaa oo. Kunhan olen lukenu liikaa fantasiakirjoja, kunhan olen uskomattoman utelias tietään toteemieläimeni. Tein pari nettitestiä (ah niin luotettavaa) ja useimpien mukaan mun toteemi ois Peura.

Ah the brilliance of

the Red dance

Here I am

dancing the Red dance

No one dare

to stop me

Though it will take my soul

Ah the grace of

the Blue dance

Here I am

dancing the Blue dance

Sing along with

me

My life taken away

Ah the beaty of

the Green dance

Here I am

dancing the Green dance

All subdued to my

beaty overwhelming

Dreams of distortion
own my heart now

Ah the power of

the Yellow dance

Here I am

dancing the Yellow dance

Two needed for this

I cry out for a pair
Only to start the Red dance again

Tää synty kuunnellessa "Alice of Human Sacrifice" - kappaletta. Se on kuvitteellinen prologi Liisa Ihmemaassa - tarinalle. Siinä on neljä "Alicea", punanen, sininen, vihree ja keltanen. Tarina on just sopivan bizarre mulle, pidän siitä kovasti. Ja se kappale on täydellinen antamaan sopivan tunnelman tälle runolle.

Ah will you subdue

to my lure?

You do know the Lore

don't you?

I am here, the Earth

beneath you

I whisper to your ear

as Air you breathe

You don't mind,

do you,

me taking your soul from you?

Is that not

what you came looking

for here

through the Forest most Dazzling?

Now as the Water life giving

I promise a world of pleasure

Step to me

Subdue to my lure

Let my heat burn your heart

Hence I am the Fire you

fear the most

Friikkiä, jopa musta. Kuulostaa melkeen rakkauslaululta, muttei ehottomasti ole. Huu.

Raakaa VIHAA

Eilen oli... harvinaisen kurja päivä. JA siis ihan tosissaan. Ei ihan pikkusenkaan kurja vaan aika helvetin kurja.

Mulla oli eilen ruokaterapeutin tapaaminen, ja se mesta oli Tapiolassa, jonne ei tietenkää pääse ilman bussia. Positiivista: sain nukkua yheksään. Se on aika luksusta mulle. Mutten ehtiny kouluun. Lähin siinä jossain yhentoista maissa meneen sinne, eli junalla hesaan ja sieltä bussilla Tapiolaan. Masentavaa. Söin aamupalanki siinä jossain yheksän ja kymmenen välissä, weetabixia maidon ja hillon kera.
Pääsin sieltä Tapiolasta lähteen vasta aika myöhään, kipasin jossain kohtaa kirjastoonki. Helsingin päässä tsekkasin pari kirjakauppaa läpi, ja olin vasta siis kello kuudelta takas Kaislikossa. Evästä ku ei ollu mukana niin piti tulla toimeen kioskilta ostetulla limulla ja Tuplalla. Ah miten terveellistä, mut siin vaihees en valita, oli nimittäin jo hemmetinmoinen nälkä, eikä kunnon kauppaan ehtiny koska junaan oli kiire. Kaslikossa sitte sain sapuskaa.
Mut senki myöhässä. Sillä jolla oli ruokavuoro oli ollu koe ja se tuli myöhäs eli ruokaki oli myöhäs. Siihen mennessä olin jo onnistuun kehittää melkosen toispuoleisen päänsäryn itelleni, ja aloin olla niin maan perkeleen vittuuntunu. Ruokailussa ilmotin immeisille, etten oikeesti jaksa mitään paskaa ja et oon niin samperin, niin samperin ärtyny, kettuuntunu ja pinna kireellä. Yks nuorista, se viistoist vee vanha, ei osannu ees kuvitella mua vihaseks. Lucky her. Sen pöksyissä en ees haluis kuvitella. Aikuset ainki tietää mitä se on kun mulla menee käpy.
Mut ihan ku siinnei ois tarpeeks, mun piti viel hoitaa keskiviikkosiivus, ja lattiat kaiken muun hyvän lisäks. Imuri ei oo herran aikoihin imeny kunnolla, joten revin sen suuttimen irti vilkastakseni mikä mättää. Siel oli topsipuikka et kumppanit kasaantunu, ihmekään jossei oikeen taho vetää. Kuka helvetin idiootti imuroi topsipuikkoja?!
Myöhemmin illalla mun vitutus vaihtu sitte masennukseen. Lueskelin sii jonkin aikaa enkuks jotain kirjaa, ja kun sain sen loppuun olin vaan ihan maassa. Alakulonen. Mua vaan alko ihan ilman syytä itkettää aika hemskutin lahjakkaasti. JA kello oli jotain ykstoista illalla, en a) viittiny oikeen herättää aikusia ja b) siellä oli mies sijanen, en oikeen tunne oloo kotosaks sellasten kaa. Joten itkin sen päänsäryn illalla viel pahemmaks. Unta sain vasta joskus yhen maissa aamuyöstä, käsittääkseni. Ja heräilin yöllä muutamaan otteeseen JA jouduin enkunkokeen takia nousemaan jo kuudelta ylös. Notta sillai. Ei ihan nyt taho mennä hyvin mulla. Ei ollenkaan. Ja oon sen takii aika väsyny, henkisesti ja fyysisesti.