Ja täällä taas.
Pitkä putki takana, flunssaa nimittäin. Olin tossa eilen aika kipiänä, omalla mittapuulla. Kuumettahan ei ollu, sitä mulle ei juur koskaan tule, mut kurkku oli kipee, korvat auttamattoman lukossa jne. Nyt on parempi, ja meen taas huomenna kouluun.
Meen nyt viikonloppuna äidin luo käymään. Lauantaina ois äidinäidin synttärit, se täyttää 60, mut mua ei oikeesti kiinnosta pisaraakaan mennä sinne. Istua enste jonkun nelja tai kuus tuntii autossa, kuunnella ja kattella sen kauhian omahyvästä naamaa, ja sit mokoma matka takas. Isoveli, pikkuveli ja isäkään ei mee. Pikkusiskosta ja sen isästä en tiä. Äiti menee sen nykysen miesystävän kanssa.
Oikiasti, tuntuu melkeen velvollisuudelta mennä, mut kun ei oikeesti KIINNOSTA. Se ei oo kovin hyvä ihminen ollu, tai ole vielkään. Lapsena asiaa ei ymmärtäny tai käsittäny ollenkaan, se oli vaan Muori, äidin äiti. Nyt, kun tietää millanen ihminen se on, millasia asioita se on tehny, nin en osaa enää olla sen kaa luontevasti. Se on ollu alkoholisti jo kun mun äiti oli lapsi, ja on edelleen. Ja ongelmahan ei Muorille ole olemassa, se on hys-hys. Yks pullo vielä. Ja miten äiti kerto, että se varasti kaikki äidin saamat synttärirahat viinaan...
Äidinisäkin kuoli tossa... viime syksynäkö se oli? En ees tiä millon hautajaiset pidettiin. En jäny itkemään perään. Viimeks näin sen joskus.... alle kymenvuotiaana. Ja oon nyt 19.
Ja ne asiat mitä se on tehny... Se oli väkivaltanen paska. Ite en muista muuta, ku et se keräs yöperhosii ja hio kiviä. Taiteellinen luonne, maalaskin kai. Sen vaimo halus ehdoin tahdoin antaa yhen maalauksen mulle. Nätti se oli, ei siin mitään. Mut mun mutsi pelkäs sitä niin paljon lapsena, et kusi housuunsa ku näki sen. Tästäkin oon mutsin kanssa jutellu, nyt kun oon vanhempi. Ja en tunne myötätuntoo koko äijää kohtaan.
Niinhän se on, ongelmat usein kasaantuu perheissä. Ja mullakin on periaatteessa kaksinkertanen riski jäädä koukkuun alkoholiin, kun kummaltakin puolelta sukua löytyy alkoholisteja. Että hiton kiva. En syytä mun vanhempia, en oo koskaan syyttänykkään. Ei se oo niiden vika, et niiden vanhemmat, mun isovanhemmat, on ollu juoppoja ja vastaavaa.
Mut sehän nyt ei tässä ole pääasia. En mene sinne synttäreille. Ei oikeasti kiinnosta. Ja tätähn en suoraan päin Muorin naamaa kehtaa sanoa. Paljon uskallan, tätä en.
Muutenkin, oon harvinaisen arka ihminen, tietyssä mielessä. Sellaset, jotka ei mua tunne, ei sitä todennäkösesti uskois. Mut tietynlaisessa seurassa meen hiljaseks, ja jään jonnekkin sivulle tarkkailemaan tilannetta. Ellei joku tuu puhumaan mulle, en mä puhu niille. Ne, jotka mut tuntee, tietäänkin tämän hyvin. Niin ristiriitasta se kun onkin.
Mutta.... mu perusongelmani taitaa kuitenkin olla se, etten oikeen osaa pohtia asioita. Munkin aknnattais varmaan mennä terapiaan, mut pelkään vaan, että tukkisin turpani harvinaisen tiukasti siellä. Ja että kun puhun kavereiden kanssa, ronttaan kaiken niiden niskaan. Ja tässä kun nyt on lukenut taas muiden blogimerkinnät, herää kaks kysymystä;
Välittääkö muut musta? Välitänkö mä muista, oikeasti? Tota jälkimmäistä pohdin aina aika ajoin, jos sitä voi pohtimiseks sanoa. Se välähtää mielessä, ja on sitten poissa.
Oikeestaan, todennäkösesti kaikki pohtii, välittääkö muut niistä. Nykyään on niin karmivan vaikee luottaa ihmisiin. Munkaan elämässä ei nyt oo kun kaks ystävää, joiden kanssa
riitelen, ihan oikeesti kunnolla. Ooon eri mieltä, äksähdän, tympäännyn, mutten riitele, tai suutu ihan oikeesti kunnolla. Voin väittää, ettei oikeestaan kukaan mun nykysistä koulukavereista oo nähny mua kunnolla suuttuneena, ja kaipa se et uskaltaa riidellä on jonkinlainen luottamuksen merkki mun puolelta. Mun yks ongelma on, etten oikeesti, pohjimmiltani luota ihmisiin, vaik saan ne tuntee olonsa sellaseks et luottasin.
Mutta, välitänkö MÄ muista? Vaikeempi kysmys. Mun perheessä kulkee sekä ADHDta, että autismia. Ja autismin oireitahan on kykenemättömyys ymmärtämään toisten ihmisten tunnetiloja. Mutta, mä olen ilmeisesti empaattinen ihminen. Mä itken helposti, luin sitte kirjaa, katoin leffaa tai kuuntelin kaverin ongelmia.
Mut... aina aika ajoin, tuntuu siltä, et mä käyttäsin mun ystäviä hyväks. Ja sillon tuntuu pahalta. En luota täysin, sataprosenttisesti edes mun parhaisiin ystäviin. Tai puhu niille asioista, niin paljon kun ne mulle. Jotenkin tulee niin kauhean ristiriitanen olo, kun itkee sen takia, ettei voi auttaa jotain itelleen tuntematonta, ja toisaalta tuntuu et käyttää parhaita ystäviään hyväks. En ite tiä mitä ne ajattelee, kumpikaan ei lue blogeja, tai ainkaan tiedä mun blogin olemassaolosta.
Tuntuu, et oisin halpamainen, kauhea ihminen.
Ja nyt ahistaa, enkä tiä mitä tehä.
Mitä mulle vielä tapahtuu?
Mä pelkään tulevaisuutta, kuollakseni.
Miksen osaa luottaa? Ja miks saan ihmiset luottaan itteeni niin kamalan paljon? Sellasetki, jotka oon tuntenu vasta vähän aikaa? MIKSI, miksi muhun luotetaan? Kun en itekkään luota itteeni?
Why
have I
been sealed away?
My soul
long gone mad
Alone, so
alone
My own
darkness
deep within
Watch out
for the broken glass
from the broken heart that
makes your soul bleed
Don't let my tainted soul reach for you
For all I hold is
sorrow
and longing so deep
it'll drive you off the edge
Too passionate for anyone to hold down
So
alone
