Muutosten Jyrkäntellä

Välillä on varsin hämmentäviä päiviä.

Joskus tekee mieli puhua asioista, ja joskus taas ei. Eilen olis ollu kovinkin paljon, paljon painavaa asiaa sanottavana. Tänään ei. Tai on, asioita on mielessä. Mutten ollu sillä mielellä, että olisin tuonu ne julki varsinaisesti. Keskenkasvusia ajatuksia.

Tällä hetkellä taian elää varsin tärkeetä osaa elämässäni. Mä olen viimesen kahen vuoden, ja vielä dramaattimsemmin viimesen puolen vuoden aikana muuttunu valtavasti. Ja se ei oo ollu helppoa.

Kun muutin omaan asuntoon lastenkodista, mulla ei totta puhuen tainnu olla kovinkaan selkeetä käsitystä siitä, millasta se elämä ois. Ja mulla oli jo sillon alkava masennus vaivaamassa. Silti muutin, ja otin pian muuton jälkeen kissankin elämääni.
Aika pian alko mennä asiat pieleen. En saanu muuttlaatikoita siivottua pois ollenkaan, maksuasiat hoitu, mutta myöhässä. Siivottua en saanu melkeen lainkaan. Saati tiskattua. Muutuin apaattiseks, en tehny paljon muuta kun makasin sohvalla ja nukuin. Mulla oli jo sillon masennuslääkitys. Siinä vaiheessa unohin useemmin ottaa kuin muistin ottaa ne. En menny ees kouluun, ja mä yleensä meen kouluun aina, oli fiilikset millaset tahansa.

Puolen vuoden päästä siitä muutin tukikotiin, jossa asun tälläkin hetkellä. Päätös oli omani, vaikka sitä mulle sossu ehdottikin. Tänne tullessani olin arka ja peloissani, sekä vasta toipumassa pahimmasta masennuksestani. En ensin sopeutunut alkuunkaan, lähinnä koska arastelin pahasti toisia nuoria, ja koin olevani pahasti ulkopuolinen. Varsinkin tiettyjen nuorten taholta koin kokevani lähes vihamielisyyttä, vaikkei mitään koskaan ääneen sanottukaan. Asiasta keskusteltiin aikuisten ja muiden nuorten läsnäollessa.

Nyt olen ollut täällä kohta suunnilleen vuoden. Enää en ole ulkopuolinen, ja se nuori jonka kanssa otin entien yhteen on se jonka kanssa nykyään eniten vietän aikaani. En vieläkään ole sosiaalisin nuori, ja tuskin tulen olemaan, mutta mua on alettu arvostamaan ihan eri tavalla.
Tähän johtaneet muutokset ei oo pelkästään itessä. Niitä on tapahtunu myös muissa nuorissa täällä. Täältä on lähteny ja tänne on tullu nuoria. Mä olen paikan vanhin nuori. Ja muhun suhtaudutaan osittain kuin täällä töissä oleviin aikusiin, ja osittain kuin muihin nuoriin täällä. Yhtenäkin päivänä mulle sano toiset nuoret, ettei ne oikeen vois kuvitella etten mä pärjäis elämässäni. Musta on tullu isosisko.

Silti muutokset ei oo ollu mitenkään kivuttomia. Oon koko kaheksan vuotta lastenkodissa asuessani paukuttanut tiettyjen asioiden kanssa päätäni seinään. Ja nyt en enää (useimpien) asioiden kanssa niin tee.

Silti, jollain tasolla muutokset pelottaa mua. Vaikka tiiänkin että ne on hyväks. On silti kamalaa kaikesta vanhasta, tutusta ja sitä kautta mukamas turvallisesta luopua. Vaikka järjellä tietää ettei vanhat toimintamallit ole hyväksi, on muutos silti valtavan pelottavaa. Se on valtava hyppy tuntemattomaan. Ja ite olen kiivenny jyrkänteelle, askel askeleelta, alkuun valtavan vastahakosesti ja pakotettuna, loppuun itekkin ja melkeen innostuen siitä mitä sieltä nään. Ja nyt, nyt seison sen jyrkänteen huipulla, viimeinkin, ja nään, mitä olin, mitä musta ois voinu tulla ja vois tulla vieläkin. Ja toisessa suunnassa on se, mihin mihin voisin mennä, mitäs musta vois tulla, mitä kaikkea voisin tehä. Mutta se kaikki on sumun peitossa. Siinä missä tiiän melko hyvin, mistä tuun, en voi koskaan tietää tarkkaan mihin meen. Tuttua polkua on helppo tallata, se on selvä ja näkyvissä, vaikka se kulkiskin hankalissa ja turhissa paikoissa. Uutta polkua on vaikee lähtee tallaamaan, koskaan et tiedä mihin ja miten se päättyy, ja mitä seuraava mutka tuo tullessaan.

Ja tässä oon, seison sillä jyrkänteellä ja kattelen mahollisuuksien täyttämään laaksoon. Selkäni takana on menneisyys ja siellä opitut asiat, hyvät ja pahat. Ja edessäni on maailma, jossa voisin käyttää oppimaani uudella tavalla ja tehä oman polkuni.

Mutta se pelottaa.